Erehdyin sitten lukemaan aamukammasta joidenki naisten inttipäiväkirjoja. Nyt mä täällä koululla puren hammasta että en syvästi masentuis.

Mulla on odotukset/toiveet korkealla sen itseni/intin suhteen, ihan ehdottomasti. Niin varmasti jokaisella naisella on, joka sinne vapaaehtoisesti menee. En kuitenkaan odota mitään sen suurempaa, mutta toivoahan saa aina. Nyt on kunnon epätoivonen olo. Musta voi aika helposti varmaan saada kuvan että olen joku hienohelma tai vastaava. Ihan rauhassa, ajatelkaa vaan. Mä kuitenkin tiedän sen, että jos johonkin asennoidun, hoidan asiat kunnolla. Ja ei, mulla ei todellakaan ole ollu, ei ole nyttekään eikä koskaan tule olemaan liian ruusuinen kuva tuon intin suhteen.

Parhaat pääsee AUKkiin ja RUKkiin, ja musta tuntuu että mä en missään nimessä voi olla se paras. Jengi on tehty ihan tosi paljon työtä noiden eteen. Ei sillä, etten minä sitten tekis, mutta oon ihan varma että rahkeet ei riitä. Täällä mä maalailen jo piruja seinille, etten edes mahdu saapumiserän naiskiintiöön. Tulee se lappu kotiin, että ei tänään, kiitos vaan niinkun yks kaveri ystävällisesti jo lupaili. Tulee mieleen ihan kouluhommat. Hain mokomaan paskaan sen 3 kertaa. Jokaisella kerralla mulle sanottiin päin naamaa että ei kiitos. Nyt kyllä lupaillaan että tulee erittäin hyvä sairaanhoitaja. Kilin paskat. Ehkä tää jo enteilee ihan riittävästi tota inttiasiaa.